Hauki

Hauki (Esox lucius) on sisä- ja rannikkovesissä elävä petokala.

• HAUEN LAULU: Kosteasta kodostaan / nous hauki puuhun laulamaan // kun puhki pilvien harmajain / jo himersi päivän kajo / ja järvelle heräsi nauravain / lainehitten ajo / nous hauki kuusen latvukseen / punaista käpyä purrakseen // lie nähnyt kuullut haistanut / tai kävyn päästä maistanut / sen aamun kasteenkostean / loiston sanomattoman // kun aukoellen / luista suutaan / longotellen / leukaluutaan // niin villin-raskaan / se virren veti / että vaikeni / linnut heti / kuin vetten paino / ois tullut yli / ja yksinäisyyden / kylmä syli. (Aaro Hellaakoski) (Eläinrunojen kirja. Toimittanut Satu Koskimies. Kirjayhtymä, 1997)

Hauki lumella: kyljen täplät ja evien läikikkyys on selvästi nähtävissä.

• Hauen pää ja halvon pää, lamppan pää ja lahnan pää. (Paimio) (Kansanrunousarkisto)
• Harvon on hauki kattilassa, siika ei sinä ikänä, lohen poika polovenaan. (Ilomantsi) (KRA)
• Hauen päässä on enemmän rasvaa, kuin köyhän miehen aitassa. (Nurmes) (KRA)
• Hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla siällä. (Mikkeli) (KRA)
• Hauki kuttoo kovallae siällä, syksyn uipi syvälläe veillä. (Iisalmi) (KRA)
• Hauki maalla maarianpäivän, kurki suolla suvipäivän. (Nummi) (KRA)
• Syöp se hauki sammakonnii selän pitkä uituvaa, naip se poeka häjynnii euko viiko ilima oltuvaa. (Liperi) (KRA)

• ”Ei ole miete mielen häijyn, / jos teitä hieman tässä väijyn. / Kun jälkeen jäiden lähdön kuden, / nousee mulle nälkä suden. // Vietin talven himmein valoin, / tyhjin vatsoin, niukin kaloin. / Kun lumi pimeään jään peitti, / vesikasvit hengen heitti. / Kun on kauan ollut passiivinen, / on ruokahalu massiivinen! // Pikkusaalista saan paljon kahmia, / kymmeniä kaloja mun täytyy ahmia, / jos mielin yhden kilon kasvaa, / ruotojen päälle kerätä rasvaa. // Ahventa ja särkeä / toki popsia on tärkeä: / niistä arkipäivään teen oivan fisulisukkeen. / Ei rehevöidy kotiranta, / kun kurissa on kalakanta! // En ole nirso, vedän naamaan / mitä milloinkin satun saamaan, / pääsin ravintoketjussa paikkaan vahvaan, / suuhuni nappaan ohi uivan rahvaan. / Sammakko tai myyrä, elkein pedon / räjähtävän nopean teen vedon. // On hankalaa hampaansa hillitä, / kun nälkä vatsaa alkaa villitä. / Nyt loppuu paasto ja talven vaiva: / toi herkkuja luokseni kaarnalaiva!”. (Tuija Kuha: Muru ja Puru)