Kalevala

Incipit

Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat,
puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät,
hampahilleni hajoovat.

Sitaatteja

• Polvin maasta ponnistihe,
  käsivarsin käännältihe.
  Nousi kuuta katsomahan,
  päiveä ihoamahan,
  otavaista oppimahan,
  tähtiä tähyämähän.
  Se oli synty Väinämöisen,
  rotu rohkean runojan
  kapehesta kantajasta,
  Ilmattaresta emosta. (1, 335–344)
• Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
  maan kuulu, ve'en valio.
  Istui ilman vempelellä,
  taivon kaarella kajotti
  pukehissa puhta'issa,
  valke'issa vaattehissa;
  kultakangasta kutovi,
  hope'ista huolittavi
  kultaisesta sukkulasta,
  pirralla hope'isella.
  Suihki sukkula piossa,
  käämi käessä kääperöitsi,
  niiet vaskiset vatisi,
  hope'inen pirta piukki
  neien kangasta kutoissa,
  hope'ista huolittaissa. (8, 1–16)
• Susi juoksi suota myöten,
  karhu kangasta samosi;
  suo liikkui suen jälessä,
  kangas karhun kämmenissä:
  siihen nousi rautaruoste
  ja kasvoi teräskaranko
  suen sorkkien sijoille,
  karhun kannan kaivamille. (9, 98–106)
• Tupa tuolla tuulottavi,
  nälkäraunio näkyvi.
  Kenen onpi tuo tupanen,
  kenen koti kunnottoman? (11, 331–4)
• Niinp' on lieto Lemminkäinen
  viikon hiihteä hivutti,
  lauloi virret viian päässä,
  kolmet korven kainalossa:
  miellytti metsän emännän,
  itsenki metsän isännän,
  ihastutti immet kaikki,
  taivutti Tapion neiet. (14, 231–238)
• Nousi lieto Lemminkäinen,
  kohosi Kalevan poika
  haravassa vaskisessa
  päälle selvien vesien;
  vaan oli pikkuista vajalla:
  yhtä kättä, puolta päätä,
  paljo muita muskuloita,
  siihen henkeä lisäksi. (15, 273–280)
• Ei tieä emo poloinen
  eikä kantaja katala,
  missä liikkuvi lihansa,
  vierevi oma verensä,
  kävikö käpymäkeä,
  kanervaista kangasmaata [...]. (15, 7–12)
• Vanha virsikäs Vipunen
  ei tuosta totella ollut.
  Silloin vanha Väinämöinen
  löihen itsensä sepoksi,
  rakentihe rautioksi;
  painoi paitansa pajaksi,
  hiat paian palkehiksi,
  turkkinsa tuhottimeksi,
  housut hormiksi rakenti,
  sukat hormin suulliseksi,
  polvensa alasimeksi,
  vasaraksi kyynäspäänsä. (17, 129–140)
• Silloin virsikäs Vipunen,
  tuo vanha varaväkevä,
  jonk' oli suussa suuri tieto,
  mahti ponnetoin povessa,
  aukaisi sanaisen arkun,
  virsilippahan levitti
  lauloaksensa hyviä,
  parahia pannaksensa,
  noita syntyjä syviä,
  ajan alkuluottehia [...]. (17, 527–535)
• Kasvoi kuuta kaksi, kolme.
  Jopa kuuna kolmantena
  poika polven korkeuisna
  alkoi itse arvaella:
  «Kunpa saisin suuremmaksi,
  vahvistuisin varreltani,
  kostaisin isoni kohlut,
  maksaisin emoni mahlat!»
  Saipa kuulla Untamoinen.
  Itse tuon sanoiksi virkki:
  «Tästä saa sukuni surma,
  tästä kasvavi Kalervo!» (31, 105–116)
• Kenen tyttöä ikävä?
  Kenen muun, kun ei emonsa! (34, 219)
• Sanoi seppo Ilmarinen:
  «Vakavampi maisin matka.
  Lempo menköhön merelle,
  surma suurelle selälle!
  Siellä tuuli turjuttaisi,
  siellä viskaisi vihuri,
  saisi sormet soutimeksi,
  kämmenet käsimeloiksi». (39, 33–40)
• Siitä vanha Väinämöinen
  lauloa hyrähtelevi.
  Lauloi ensin laitapuolen
  sukapäitä sulhosia,
  sukapäitä, piipioja,
  saapasjalkoja jaloja. [...]
  Pani sulhot soutamahan,
  neiet ilman istumahan.
  Sulhot souti, airot notkui:
  eipä matka eistykänä. [...]
  Siitä seppo Ilmarinen
  itse istui soutamahan:
  jopa juoksi puinen pursi,
  pursi juoksi, matka joutui. (39, 275–314)
• Vaka vanha Väinämöinen
  kävi kanteloisehensa,
  itse istui soittamahan,
  alkoi soittoa somasti.
  Tuota kaikki kuulemahan,
  iloa imehtimähän,
  miehet mielellä hyvällä,
  naiset suulla nauravalla,
  urohot vesissä silmin,
  pojat maassa polvillansa.
  Väkeä väsyttelevi,
  rahvahaista raukaisevi [...]. (42, 65–76)
• Kesosenko, kaksosenko, viitosenko, kuutosenko, vainko kymmenen keseä tahi ei täytehen tätänä? (50, 69–72)